Jymyjuttu!

Perheen poika tuli luokkakaverinsa kanssa kotiin pelaamaan ja kaveri kysyi, "Hei, miksi tolla pienellä ei ole toista silmää?" Poika vastasi siihen, että "ei se tarvii sellasta kun se selviää tolla yhdelläkin hyvin." Kaveri taas, että "Ok ja että oliko koira sit halvempi kun sillä ei ollut kuin yksi silmä?" Poika siihen "Ei kun kalliimpi kun se on muuten VIISAAMPI ja IHANEMPI kuin muut koirat yhteensä." Siihen loppui kaverin kysymykset Jymystä ja hänkin siirtyi lattiantasoon silittelemään ja leikkimään koiran kanssa.

Jymy on siis yksi näistä viimekesänä Lilille syntyneistä pennuista. Jymyllä ei alusta alkaeenkaan ollut vasenta silmää. Jymy oli Lilin lellipoika. Se sai ensimmäisenä ruokaa ja sille riitti eniten kärsivällisyyttä ja hellää puhdistusaikaa. Vastoin kuin Lili, minä en sen enempää Jymyä lellinyt, mutta alusta alkaen olin tunteen vallassa, että tässä pojassa on sitä jotain. Suuren kokonsa ja karhumaisen ulkonäkönsä lisäksi sillä oli pienestä lähtien suuren suuri sydän.

Jymyllä oli alusta alkaen eniten ottajia, mutta syystä tai toisesta aina jokin ei onnistunut ja Jymy pysyi luonani. Se ei ollut varsinaisesti "myynnissä" kuin pari päivää ja sekin aika tuntui pahalta. Eräänä päivänä sitten päätin, että Jymy saa olla kotona. Ja jos täältä sen joku löytää, niin sitten ehkä on tarkoitettu, että Jymy muuttaa pois omaan kotiinsa. Ja eikö samana päivänä kun olin tämän päätöksen tehnyt eräs nyt jo rakas ystäväni kysynyt, että saisiko Jymy muuttaa heille? Ja se tuntui alusta alkaen oikealta. Sen lisäksi, että Jymy on onnellinen, on heillä ollut tilaisuus antaa Jymyn ihanan luonteen loistaa tavalla, johon minä tai muut eivät olisi pystyneet. Jymy saa käydä viikoittain ilahduttamassa ihmisiä jotka ovat yksin, tai joilla on joku vaiva tai vamma.

Jymy tottui jo meillä rollaattoriin, joten nyt se on sitä mieltä, että rollaattoria käyttävät ihmiset ovat niitä ihanimpia! Jymy saa ihmiset, jotka eivät yleensä naura, nauramaan ääneen. Siitä on tullut jo monen "elämän rakkaus".

Kuten ei Jymynkään, ei meidän kenenkään tarvitse olla virheettömiä ollaksemme täydellisiä. Ja jos me rakastamme muita, me saamme rakkautta osaksemme. Ainakin nämä asiat on Jymy minulle opettanut!

________________________________________________________________

25.10.2008

Kynsienleikkuukammo!

Jälleen on tunne, että toistan itseäni. Mutta tästä asiasta on nyt taas pakko kirjoittaa! Pikku hiljaa olen kehittänyt itselleni uskomattoman kammon kynsienleikkuusta. Edes silloin alussa kun piti leikata vain yhden, mutta sitäkin tappeluhaluisemman, pikkutipsun kynnet - ei paniikki ollut tämän kaltainen. Ja nyt niitä kynsiä olisi leikattavana 64 plus muutama kannuskynsi! Kuinka kadehdinkaan kasvattajamme realistista asennetta: "ei minulla ole aikaa pelleillä niiden kanssa" - ja tipsut tajuavat sen, eivätkä yritäkään samankaltaista show'ta joka meillä pyörii.

Meillä Lili tuijottaa kiukkuisesti aina kun kosken sen tassuihin. Takajalat se antaa leikata, ei mukisematta, mutta kuitenkin. Toinen etutassukin saattaa onnistua vääntelyiden siivittämänä, mutta se viimeinen tassu. Silloin jo murahdellaan, että "mamma, en haluaisi, mutta kohta tuntuu, että pitäisi puraista". Minä siihen, että senkin pikkurotta. Yritäkin puraista, niin sidon kuonosi. Tällaisia uhkauksia me latelemme puolin ja toisin... joskus saan leikattua sen viimeisenkin tassun yksin, mutta usein tarvitsen siihen toisen ihmisen apua. Juu, ja älkää luulkokaan ettemme me ole yrittäneet hyvät ja pahat ja namit ja herkut..

Leia, toiseksi vanhin, oli ennen kuin unelma. Mutta nyt se vääntelehtii ja vapisee ja kiskoo kinttuaan pois saksien alta. Se on huomannut, että minua jännittää ja sen kautta kehittänyt itselleen pelon. Kun se omasta mielestään vihdoin pääsee pois kynsienleikkuutilanteesta, läähättää raukka jo aivan hillittömästi.

Lukaskin, oma poikani ja sydämmeni kultahippu - vaikeuttaa leikkuuta yrittämällä painautua syliin ja piilottamalla tassunsa milloin kainaloihini ja milloin minnekin - kunhan ne ovat mahdollisimman vaikeassa paikassa. Onneksi Lukaksen kynnet kuluvat osin maata rapsutellessa ja asfaltilla kävellessä, eikä sillä ole kannuksia.

Vaan onneksi on vielä Lara, jota en ole ehtinyt pilata. Se vain katselee ja antaa minun tehdä mitä vain. Sen mielestä mama sitten osaa leikata kynsiä mainiosti! Onneksi edes yksi vielä uskoo ja luottaa! Vaan kuinkakohan kauan?

Juu, tämänkin kirjoittamiseen menneen ajan olisin voinut käyttää koirieni kynsiin. Mutta samalla aurinko laski! Ja tuli pimeää! Ja minä olen jo sen ikäinen, että tarvitsen sekä auringonvalon, että sähkövalon nähdäkseni mitä teen.. joten huomenna sitten... :=).

________________________________________________________________

18.10.2008

Hieno Päivä!

Ei tullut Lukakselle vieläkään neljättä perättäistä varasertiä - vaan se ihan oikea SERTI. Se serti joka oikeuttaa muotovalion arvoon. Ja se annettiin meidän pojalle! Voi että, oli herkkä hetki! Sen jälkeen piti oikein istua hetki hiljaa ja olla kiitollinen kaikesta mitä on Lukaksen kanssa saanut kokea ja mihin ollaan yhdessä ehditty. Yksi tavoite on saavutettu. Mutta matka jatkuu...

Vaikka tuosta EVA:sta niin kauheasti ruikutinkin, niin kyllä se pisti ajattelemaan että kisaanko itseäni varten vain Lukaksen kustannuksella? Mitä jos se ei oikeasti pidä näytteyistä? Pohdin sitä kerran jos toisenkin. Mutta kun Hämeenlinnan näyttelyn aamunakin se niin intoa piukassa lähti näyttelyyn ja näytti nauttivan sen tunnelmasta, päädyin siihen, että vaikka kannattaa kuunnella viisaita tuomareita, niin KUITENKIN, se on koiran oma emäntä tai isäntä joka tuntee koiransa parhaiten.

Lukas on täysin mammanpoika ja hurjasti minun perääni. Olen kehän laidalla koittaneet katoamistemppua jos toistakin, jottei se yrittäisi etsiä minua tai pyrkiä luokseni juuri silloin kun sen pitäisi esiintyä. Tällä kertaa teimme asiat uudella tavalla (tuntuu siltä kuin olisin valmiina paljastamaan valtionsalaisuuden ;), mutta joku tapa toimii jollain ja muu tapa toisella). Meitä oli peräti neljä kaksijalkaista ja Lukas ainoana nelijalkaisena. Tavallisesti se on odotellut esiintymisvuoroaan häkissä. Nyt se kiersi sylistä syliin kehuttavana ja hellittävänä. Alkoi jo naurattaa kun vilkaisin sivulle ja pojan silmät olivat puoliummessa ja alahuuli lerpatti kuin hevosella (se on merkki siitä, että Lukas on megaonnellinen). Päätimme, että minä en lähde minnekään vaan, että Lukas voi nähdä minut koko ajan kehässä ollessaan.  Ja se onnistui tämä uusi tapa. Hetkittäin Lukas aina tarkasti, että olen paikalla ja sen jälkeen keskittyi aina hurmaamaan tuomaria. Se seurasi tuomaria katseellaan, mistä tuomari näytti erityisesti pitävän ja taas väliin vilkaisi, että mamma on paikalla. Ravatessaan kehässä se seurasi silloinkin tuomaria, mutta ohittaessaan minut, piti toki vähän esiintyä emännällekin. Valioluokan toiseksi sijoittaminen oli meille jo suuri voitto, ja Paras Uros kolmonen toi sitten sertin.

_________________________________________________________

27.9.2008

Mato matala ilmestyi jälleen (varoitus: katkeraa vuodatusta :=))

Ei tullut Lukakselle neljättä perättäistä varasertiä, vaan tuli elämän ensimmäinen EVA (ei voida kaikilta osin arvostella). Sain korkealta taholta tietää, että koirani ei pidä näyttelyistä. Hmm.. minulla on tietysti asiaan osin eriävä mielipide: Lukas viihtyy erinomaisesti ainkin ulkonäyttelyissä, se rakastaa näyttelymatkoja, ärhentelyä näyttelyissä muun rotuisille koirille sekä esittäjäänsä! Siinä tuomari oli oikeassa, että sisänäyttelyihin sen täytyy vielä skarpata. 

Arvosteluun kirjoitettiin myös, että koira ei esiinny ja siksi saa EVA:n. Tiedän kyllä, että valioluokassa kriteerit kasvavat ja esiintyminen on melkeinpä koiran tärkein valtti, joka erottaa sen kilpakumppaneistaan. Mutta miksi tuomari ei huomannut sitä, että ennen pöydällemenoa Lukas esiintyi hienosti - ei köyristänyt selkäänsä eikä pitänyt häntäänsä jalkojensa välissä? Lukas antoi katsoa hampaat kuten aina.. eli kaikki oli hyvin ENNENKUIN tuomari alkoi mitata korkeaa(???) koiraani... jokin tässä hämäännytti Lukaksen. Sen jälkeen se peruutti pöydällä eikä halunnut kiveksiinsä kosketettavan. Ja kun Sara kävelytti sitä, ei se enää nostanut häntäänsä. Toivon vain sydämestäni, ettei sille jäänyt pitkäaikaista traumaa tästä kokemuksesta!

Lukaksen veljestä Chicosta tuomari näki oitis, että se on "pullea" kertaakaan koskettamatta esim. sen kylkiä. Ja Chicolla on vain äärettömän paksu turkki!

Mutta onneksi jotain hyvääkin. Eräs narttu sai pöydällä vempuilustaan (ei mm. näyttänyt hampaita) huolimatta ERI:n ja meidän Lara sijoittui junnunartuissa ensimmäiseksi (erinomainen tyyppi, kunto, kulmaukset ja liikkeet)!!! Laran ensimmäinen ERInomainen suomalaistuomarilta! Ja Ahvenanmaa oli uskomattoman kaunis syksyisessä väriloistossaan. Joka paikkaan oli lyhyt matka ajaa. Hotelli Savoy:ssa oli hyvä levätä; henkilökunta oli ihanan ystävällistä ja aamiainen suorastaan herkullinen! Paras löytö oli yksinäinen leipä- ja konditoriamyyjä Maarianhaminan torilla syystuulessa. Ostimme ihanaa mustaa leipää, rieskaa, korinttipikkuleipiä ja omenapiirakkaa. Turistit toivat rahaa paikallisille ja kotiväki oli onnellinen tuliaisista!

_________________________________________________________

19.9.2008

Pesä on taas niin tyhjä! Uskomatonta, miten se voi tuntua siltä vaikka talossa on vielä neljä koiraa..

Lilin kaksi viimeistäkin pentua muuttivat uusiin koteihinsa viime viikolla; Princessa Mellunmäkeen ja Jymy Kivistöön. Uskonpa, että Jymyn lähtö otti kovimmille sekä Liliin että minuun. Sillä oli ja on suuri persoonallisuus. Kaipaan tuota pientä pyöreää päätä (tukka pystyssä tottakai) ja silmää, joka päässä killitti. Usein sillä oli niin mahtava vauhti päällä, että kun kutsuin Jymyä, piti samalla heilauttaa kättä, jotta se huomaisi mistä kutsu kuului. Jymyn ruumiinrakennetta voi parhaiten kuvata sanalla karhunpentu. Uskomattoman ihana ja pehmeä pakkaus. Nyt sillä on uusi oma emäntä ja isäntä, perheessä 11 ja 8 -vuotiaat lapset sekä kaverina kultsutyttö, iso piha ja oma talo. Kyllä Jymyn kelpaa! Mutta silti on ikävä.

Leia muuttui takaisin omaksi onnelliseksi itsekseen samana päivänä kun pennut lähtivät. Pennuille se oli koko ajan esittänyt äksyä vanhaapikaa jonka kanssa ei pelleillä. Ja Leia oli myös kaivannut parasta ystäväänsä Liliä, joka oli ollut "kiireinen" muissa hommissa viimeiset melkein kolme kuukautta. Lara taisi surra pentujen muuttoa eniten. Sen rooli lauman nuorimpana antoi sille mahdollisuuden leikkiä pentujen kanssa vapaasti ja olla niille opettajana. Aivan samoin kuin Lili kasvatti Leian, kasvatti Leia Lukaksen ja Lukas vuorollaan Laran. Nyt Lara alkoi kasvattaa Jymyä ja Princessaa. Joku voisi sanoa, että Lara taantui pentujen tasolle ja yksivuotias neiti alkoi käyttäytyä kuin kolmekuinen kakara. Lukaksesta en osaa sanoa mitä se miettii. Sillä on ollut liian kiire vartioida kartanoamme ;=).

________________________________________________________________

27.5.2008

Olihan se kieltämättä upeaa, sitten kun se tapahtui...

Lauantaina 3.5 lähdin Saran (ystäväni ja koiraniesittäjän) sekä Lukaksen kanssa Superstarilla Tallinnaan. Matka alkoi surkeasti. Laiva, jonka piti olla uudenuutukainen, oli kirpaiseva pettymys. Ilma laivassa haisi maalilta. Kaikki mihin koskit oli vielä tahmeaa. Hissit eivät toimineet. Sisustus oli kuin 70-luvun ruotsinlaivasta. Vain yksi kahvila oli avoinna, minkä vuoksi jonot olivat pitkät.. (mainos: suosittelen koiramatkailijoille Tallink Staria, tai sitten ilman koiraa matkustaville tunnelmallista Eckerötä). Toisaalta, ilma oli kaunis ja mielen perukoilla kummitteli ajatus, että jos on näin surkea alku, niin ei se voi tästä kuin parantua.

Olimme näyttelypaikalla, Tallinnan eteläisessä kaupunginosassa, jo ajoissa noin 3 tuntia ennen kehämme alkua. Näyttely oli Cavalier King Charles spanieleiden erikoisnäyttely vahvistettuina FCI 9:n roduilla. Paikalla oli noin 60 CKCtä ja noin saman verran muita rotuja. Kaksi tuomaria: CKCllä Veronica Hull Iso-Britanniasta ja muilla Liliann Hanniste Virosta. Ilma oli kuten jo mainittu, upea ja ajoittain jopa helteinen. Näyttely pidettiin vanhan koulun tiloissa. CKC:n kehä oli sisällä, ja meidän muiden - onneksi - ulkona! Lukas on aina pitänyt ulkonäyttelyistä enemmän kuin sisänäyttelyistä. Ja asfaltti pohjana, oli sille se kaikkein paras. Asfaltilla sen on vaikeampaa esittää matalaa matokoiraa kuin ruohikossa!

Kilpailijoiden määrä ei päätä huimannut. Yhteensä 5 tipsua, ja avoimissa uroksissa vain toinen uros Lukaksen lisäksi. Mutta se ei Lukasta haitannut, joten päätin, ettei minuakaan! Lukas esiintyi kuin unelma. Se ravasi turkki liehuen ja pää ylhäällä (mietin jo onko se Lukas vaiko afgaani..). Huolestuin hieman, kun katsoin Lukasta sen ollessa pöydällä. Mielestäni se seisoi hienosti, mutta miksi tuomari ei koskenut siihen, puhui vain? Sara sanoi myöhemmin, että tuomari vain ihasteli! Olen sitä mieltä, että kerran vuodessa Lukas yllättää minut tuhannen positiivisesti ja tämä oli taas se päivä. Sarakin harvoin kehuu sitä (tiukka ja vaativa esittäjä kun on), mutta nyt sai Lukas Saraltakin avointa ylistystä.

Tässä vielä arvostelu, joka teki Lukaksesta Viron muotovalion:

Ihastuttava tyyppi ja koko. Kaunis pää. Kauniit korvat. Tummat silmät. Kaunis selkälinja. Hyvät kulmaukset. Hyvä hännänkiinnitys. Hieno turkki. Liikkuu vapaasti.

Nämä hetket eivät ole jokapäiväisiä meillä, siksi niitä voi hehkuttaa!! Nyt seuraa sitten, kuulemma, noin puolen vuoden odotus, että Venäjän kennelliitto vahvistaa Lukaksen Venäjän muotovalioarvon. Joten seuraavaan juhlapäivään on hetki aikaa.

 ***

Laran vahtivietti ja ego on kasvanut toistaiseen huippuunsa. Ennen Lili hoiti varsinaisen vartioinnin. Kukaan vieras ei lähestynyt pihaamme sitä ilman Lilin äänekästä haukuntaa. Jos vieras aikoi ohittaa pihamme, otti Lukas Lililtä homman, ja seurasi ohikulkijaa puhisten ja uhkuen. Huom! Leiaa tällainen barbaarius ei ole ikinä kiinnostanut. Toisten hoidellessa perimätehtäväänsä, vartiointia, lepäilee Leia kintut suorana nauttien auringosta.

Sitten tuli Lara. Ensiksi se koki suurta riemua saadessaan varoittaa vieraista Lilin opastuksella. Sitten vauhdin hurma imaisi Laran mukanaan sen juostessa Lukaksen vieressä ilmaisten vieraille, että tänne ei sitten ole tulemista. Sitten - jossain vaiheessa sen pää ja luulot itsestään kasvoivat. Nykyään Hän, mahtavassa 8,5 kk iässä, on yksin täysin vastuussa kotilinnamme ja sen tilusten vartioinnista. Laran ääni vaimentaa Lilin varoitushaukun. Ja jos Lukas on vahingossa Laran edessä Laran syöksyessä "valtavan" pihamme pohjoispäästä eteläpäähän seuraten äänekkäästi haukkuen aidan toisella puolella kävelevää tunkeilijaa, käy Lara kuin herhiläinen puolta isomman isoveljensä niskaan. Ensimmäisen kerran kun tämä tapahtui havahduin ääneen, joka oli kuin ampiaislauman päästämä - mutta ei, se ääni tuli vain pienestä pippurisesta neidistämme!

Jos vanhemmat koirat eivät kohta tee jotain, on meillä pian uusi johtaja. Ainoa jonka olen nähnyt komentavan Laraa, on Leia. Lilikin, mokoma, vain riekkuu sen kanssa kuin itsekin olisi pikkupentu eikä kunnoitettavassa melkein neljän vuoden iässä oleva tipsurouva!

________________________________________________________________

25.4.2008

Viime viikon lauantaina kävimme Sillamäen näyttelyssä. Lukas sai laatuarvosteluksi erinomaisen, tuli urosten kolmanneksi ja emäntä sai taasen annoksen kärsivällisyysharjoitusta...

Yövyimme hostellissa kylässä nimeltä Narva-Joesuu: Ihana, raikas juuri kastelleen sateen jälkeen esiintullut ilta-aurinko. Kylän läpi kulkeva, kuoppainen, kapea tie. 100 metriä etelään kimalteleva Suomenlahti, 500 metriä itään sumuinen joki, joka erottaa Viron Venäjästä. Kymmenestä rantatalosta 9 ränsistynneitä ja purkutuomion partaalla, sitten se yksi - upouusi, rahaltatuoksuva kivilinna. Ja uudelleen sama järjestys. Yksi ruokakauppa. Ihmisiä ei mailla eikä halmeilla. Täältä piti siis löytää yöpymispaikkamme, jonka osoite oli "noin sata metriä merenrannasta". Soitin hostelliin ja sieltä kysyttiin olinpaikkamme ja kerrottiin, että meitä tultaisiin noutamaan. Seurasimme sitten sinistä Audia talolle, joka oli noin 80 metriä kaupalta, mutta jonka luo jouduimme ajamaan noin kilometrin matkan kierrellen eri kulmia. Ihmeellinen maa tuo etelänaapurimme!

Matkalla oli mukana Lukas, Lara, Leia ja Lukaksen poika Rasmus. Lukas tietysti hakemassa sertiään, Leia seuraneitinä karvattomana kesäturkissaan, Lara ensimmäisellä matkallaan (sai kunniapalkinto- ja ROP-pennun ruusukkeet. Oli ainoa pentu ~ mikä oli sen onni, sillä niin kovasti se taisteli hampaiden näyttämistä vastaan ja esitteli esi-puberteetti-iän kärsimättömyyttään silloin kun sen olisi pitänyt vain seistä nätisti). Rasmus oli mukana, sillä ilman Rassea kukaan ei halua matkustaa. Rasmus on yksinkertaisesti ihana. Sillä on uskomaton rauhantekijän luonne. Se on tottelevainen ja kiltti ihmisille, mutta myös toimii jonkinlaisena johtimena tai rauhoittajana muiden koirien kesken. Kun se on mukana, ei sitä huomaa, mutta sen huomaa, jos Rasse on poissa.

Melkein jo unohdin. Kehän lopussa Hanna esitti Lukaksen ja Leian parikisassa. Nuo kaksi menivät niin kauniisti kylki kylkeä vasten. Leia oli piilossa Lukaksen ison turkin ja Hannan jalan välissä. Se toimi! ERInomainen ROP-pari. Toivottavasti ensi kerralla saadaan vähän kilpailua pareissakin!

________________________________________________________________

9.4.2008 Jännitysnäytelmä

Ei ole mikään uutinen se, että meidän Lukakselta puuttuu yksi sertti tullakseen Eestin muotovalioksi. Ja Lukakselle itselleen se ei ole mikään ongelma. Sen onnellisuustaso ei laske, vaikkei se ikinä tulisi minkään maan valioksi. Laumamme tytöt vähää välittävät moisista valionarvoista. Niille Lukas on yhtä rakas ja tärkeä laumanjäsen on sillä sitten meriittejä tai ei. Edes mies (tämä meidän oma kennelpoikamme) ei perusta moisista ruusukkeista tai paperiläpysköistä. Minä olen siis ainoa, joka on kehittänyt siitä itselleen paineita.

Viime lauantaina meillä oli ensimmäinen mahdollisuus saada tuo sertti. Tuomari arvioitsi Lukaksen Erinomaiseksi, mutta asetti toisen uroksen ykköseksi. Lukas tuli sarjassaan toiseksi. Hieno saavutus sekin. Mutta kyllä minä jännitin tuota koitosta! Nyt viikon kuluttua lähdemme yrittämään uudelleen Sillamäkeen. Sinne on  tulossa 18 koiraa (äärimmäisen paljon siihen nähden, että viime keväänä Sillamäkeen oli ilmoitettu 3 tipsua) ja varmaankin suurin osa Suomesta. Kisaajien määrä urosten sertistä vähintäänkin tuplaantuu.  Jännitykseni on myös vähintään tuplaantunut. Tiedän, että se on hölmöä. Ja että näyttelymenestys ei ole ... se ei siis todellakaan ole kovinkaan tärkeä asia tässä maailmassa... Ja jos ja kun Lukas saa valionarvonsa, niin mikään ei muutu. Ja joskus, olen varma, se tulee sen saamaan - kuten sadat muutkin saman arvon ansaitsevat koirat.

Oli hyvä kirjoittaa tämä asia pois mielestä. Nyt tuntuu jo paremmalta :=). Onnea kaikille kevään ja kesän näyttelyihin! Toivon, että se päivän komein tai kaunein voittaa - rehellisesti.

________________________________________________________________

28.3.2008 Kynnet, kynnet

Uskomatonta, miten erilaisia koirani sitten ovatkaan. Tänään meillä oli jälleen suuri kynsien leikkuu -show. Suureksi sen tekee ensinnäkin leikattavien kynsien määrä:...ääh.. ööh..*laskee*.. kokonaista 75 kappaletta mukaan laskettuna muutama takakannuskynsi, sekä draama, joka kodissamme toimenpiteestä aiheutuu. Istun hoitopöydän ääreen, ja ystävällisesti kysyn, että kuka haluaisi olla ensimmäinen. Odotan, kuten tavallista - optimisti kun olen, suurta ryntäystä mamman hoidettavaksi, mutta vain yksi tulee pieni häntä heiluen: Lara. Sitä saa harjata ja tutkia ja kynsiä leikata ja tehdä melkein mitä vain. Ongelma muodostuu vasta hoitojen jälkeen - Lara kun ei tahdo lähteä hoitopöydältä! Lukas jo yleensä odotteleekin vuoroaan seuraavana. Onneksi Lukas ei välitä, vaikka Lara istuukin pöydällä sen seurana ja yrittää aika ajoin työntää tassujaan väliin ja vetää harjaa itsensä puoleen. Lukaksen ja Laran jälkeen tulee yleensä Leia. Tänään se yritti kävellä ohitseni aivan muina naisina täysin kuurona puheelleni. Kun korotin ääntäni, katsoi se minuun muka ihmetellen..."Ai katsos, hoitopöytä. Ihme kun en aiemmin huomannut!?!.." Leia pitää harjauksesta, mutta kynsistään se on jo arempi kuin ensin mainitut. Se pitää nenäänsä kiinni saksissa ja on hyvin tarkka siitä, mistä leikataan ja kuinka paljon. Leian kynnet ovat pidemmät kuin haluaisin, mutta ehkä neidin omasta mielestä pitkät ovat kauniimmat.

Sitten viimeisenä.. Lili. Lili tulee vain joskus vapaaehtoisesti ja yleensä se pitää metsästää kiinni. Lili pitäisi kovasti harjauksesta, mutta on viisaasti epäluuloinen ja odottaa koko ajan niin kiivaasti kynsisaksien esilletuloa, että unohtaa nauttia harjan tuomasta rapsutuksesta. Sakset nähtyään se alkaa vapista ja täristä. Korostan nyt heti, että en ole ikinä satuttanut sitä, enkä edes leikannut kynttä hermoon saakka saati saanut sitä vuotamaan! Silti, se ei leikkuusta pidä. Tämä "ongelma" ilmeni jo heti pentuna. Silloin yritimme leikata yksin ja kaksin, nahkahanskojen avulla ja ilman - miten tahansa, niin yleensä saimme reikiä käsiimme. Näiden Lilin 3,5 elinvuoden aikana on ollut helpompia aikoja ja sitten yht'äkkiä olemme taantuneet taas taistelun asteelle. Lilin harmiksi hänellä on emäntä, joka ei anna periksi. Ei  yleensä Lilikään, vaan tässä sen on ollut pakko! Nyt vanhempana se ei ole purrut minua (pureminen jäi ihan pentuaikaan), mutta kahdesti olen löytänyt käteni sen suusta. Se on pitänyt kättäni hampaittensa välissä ja katsonut minua epätoivon partaalta: "Mamma, minä en tahdo purra, mutta pelkään, että kohta on pakko." Minä en voi taas muuta, kuin komentaa ja sitten jatkaa leikkaamista.  Miksi tähän on tultu? Olen päätynyt kahteen asiaan. Ensinnäkin Lili on äärimmäisen herkkä tassuistaan. Niitä kutisee helposti ja sen tassukarvat ovat pitkät ja runsaat. Toinen voi olla ns. "ensimmäisen tipsun syndrooma". Lili on ensimmäinen tipsuni ja erittäin itsepäinen. Minä hellin ja lellin sitä pienenä vähän liikaa. Se oli pieni ja suloinen ja edellinen koirani oli melkein 30-kiloinen. Minun olisi pitänyt olla nykyinen en-anna-periksi-itseni jo kolme vuotta sitten.

Varoitan muuten "ensimmäisen tipsun syndroomasta" koko sydämestäni! Siihen liittyy vahva kasvava halu saada ensin toinen ja sitten ehkä kolmaskin tipsu sen ensimmäisen kavereiksi. Paha tauti! :=)

________________________________________________________________

9.3.2008

Toissapäivänä oli sitten Lilin ja Leian vuoro saada rokotuksensa. Tyttöjen olisi pitänyt ottaa oppia Laran viimekuisesta käynnistä, sillä näita kahta joutui jo kiskomaan perässään vain saadakseen ne edes etuovesta sisään.  Leia huomasi heti valtavan suuren ja iältään noin kymmenvuotiaan sakemanniuroksen odotushuoneessa ja hivuttautui aivan kiinni sen kylkeen hakemaan turvaa ja apua. Uros oli hyvin otettu!

Lili vapisi ja tutisi vielä vaa'allakin niin, että sen paino vaihteli 200 gr ylös ja alas. Lilin kohdalla vaaka sitten pysähtyi vähän yli 7 kiloon, Leian taas 5,8 kiloon. Kuukausi sitten Lukas painoi 6,9 kiloa ja Lara 2,8 kiloa.

Tämä myöhäinen talvi ja lumentulo on ollut tipsujen mieleen. Ja varsinkin ne ihanat isot kasat joita lumenaurauskoneet tekevät. Lili on ensimmäisenä ylhäällä, sitten Lukas ja Lara seuraavat rintarinnan.. ja jos huipulla tekee tiukkaa, ei Leiaa edes päästetä sinne, ja Lukaskin tiputetaan melko nopeasti. Siellä sitten nämä kaksi itsetietoista naista keskenään jakavat kukkulan.

Viikko sitten, 2.3, oli Laran ensimmäinen pentunäyttely Kaapelitehtaalla Helsingissä. Tuomari kirjoitti, että Lara esiintyy erinomaisesti! Otimme filmille joko pienten narttupentujen kisan, ja olen saanut nauraa kippurassa Laralle, joka välillä kävellee oikeaan suuntaan, välillä hypähtää toisin päin ja peruuttaa jonossa. Useimmiten se kylläkin pukittaa eteenpäin vain takatassujensa varassa ;). Kun tuomari yrittää katsoa sen hampaita, se kyllä näyttää ne, mutta ensin pitää puhista ja tuhista. Voi tuomari, mihin olet tottunut, jos tämä oli sinusta erinomaista :=)). Kiitos kuitenkin, sillä me yritimme kovasti!

________________________________________________________________

2.2.2008 Pikku sissi

Kävin Lukaksen ja Laran kanssa uusimassa rokotukset. Laralla ei ole ennakko-odotuksia lääkäreitä kohtaan, joten se paineli etunenässä ovesta sisään ja pisti julmetusti komentaen kaikki muut potilaat ruotuun. Vastaanottovirkailija joutui toistamaan puhelimeen, että on pahoillaan, mutta ettei kuule mitään erään "kovaäänisen potilaan" takia. Mutta kun menimme vastaanottohuoneeseen, hiljeni pikkuneiti laakista. Se seisoi keskellä pöytää ja tuijotti minua herkeämättä. Ilmekään ei pienellä värähtänyt kummastakaan rokotepiikistä. Ajattelin, että jaahas - Lara säästää koko repertuaarinsa mikrosirupiikin vastustamiseen, joten pyynnöstäni lääkäri kutsui avustajan mukaan toimenpiteeseen. Kolmisen vuotta sitten nimittäin toinen tahtotipsuni, eli Lili, työllisti kaksi lääkäriä, yhden hoitajan ja minut, kun sille laitettiin mikrosiru. Raivokohtaus kesti noin puoli tuntia!

Mitäkö nyt sitten tapahtui? Ei yhtään mitään. Lara vain tuijotti minua paikaltaan ilman inahdustakaan. On siinä sitten yksi pieni mahtava sissi!

________________________________________________________________

6.1.2008 Uusi vuosi ja uudet kujeet

Joulu- ja uudenvuoden kausi meni ohi nopeasti. Nyt on jälleen arki ja täydet työpäivät ja työviikot edessä. Tämä tarkoittaa koirille myös täysiä päiväunia ja siksi sitä vilkkaampia aamuja ja iltoja. Koko päivän yhteinen toiminta on mahdutettava aamun ja illan tunteihin. Huomasin jälleen selvästi joulunaikaan, että isommat koirat oikein odottivat töihinlähtöjäni - saisivatpa sitten tehdä kotona mitä halusivat (!). Pikku Lara taas seurasi pukeutumistani ihmetellen istuen keskellä eteisenlattiaa.. toinen ei ymmärrä miksi vapaaehtoisesti halusin jättää lauman ja mennä muualle tunneiksi. Mikä muka olisi sen parempaa kuin viettää kaikki aika yhdessä?? Kyllä senkin mieli vielä muuttuu ja se tulee olemaan aivan tyytyväinen vaikkei "mamma" koko ajan kotona olekaan.

Lilillä ei ikinä ollut eroahdistusta. Jo parikuisena se näytti jäävän mielellään yksin kotiin. Ja jo ensimmäisestä yöstä lähtien jonka se luonamme vietti, halusi se nukkua yksin olohuoneessa. Ja muiden kanssa ei tarvinnut edes koiran yksinjäämisestä huolehtia. Olihan täällä jo Lili, ja sitten Leia, ja sitten...

________________________________________________________________