Nuorempana opiskelin yliopistossa Utahissa. Työskentelin osa-aikaisena yliopiston leipomon ”kello-kortti” toimistossa. Leipurit aloittivat työnsä kello viideltä ja silloin jonkun meistä opiskelijoista oli oltava paikalla antamassa heille puhtaat työvaatteet ja merkkaamassa heidät saapuneiksi työvuoroihinsa. Oli syyskuinen aamu ja minun työvuoroni.

En muista nimiä, mutta muistan kuinka punatukkainen nuori leipuri tuli töihin kantaen pientä koiranpentua sylissään. Hän selitti löytäneensä pennun tenniskenttien lähellä sijaitsevasta metsiköstä. Pentu oli itkenyt puun alla, eikä hän ollut raaskinut jättää sitä. Hän ei tiennyt mitä tehdä, ja työvuoro oli aluillaan, joten hän antoi pennun huostaani. Tutustuimme tämän karvapalleron kanssa toisiimme seuraavan neljän tunnin aikana sen verran, että koiranpentu alkoi seurata minua kaikkialle. Leipurin lähtiessä kotiinsa hän totesi vain, että se on näköjään nyt sinun.

Asuin opiskelija-asuntolassa noin 1,5 kilometrin päässä yliopistolta ja koko matkan kotiin pentu seurasi minua. Huonekaverini Eija oli Suomesta ja yhtä eläinhullu kuin minä, joten koiranpennun kotiintulo oli ilo kaikille… paitsi vuokranantajallemme. Hän sanoi, että jonkun täytyy lähteä, joko koiran tai meidän. Hän antoi meille viikon aikaa etsiä koiran omistajaa.

Otimme yhteyttä sheriffiin, rankkuriin, eläinlääkäreihin. Laitoimme ilmoituksia lehtiin, ilmoitustauluille, kiinnitimme niitä puihin – mutta turhaan. Kukaan ei kaivannut pientä koiraa.

Tämän viikon aikana vuokranantajamme ihastui itse pentuun niin, että tarjosi sille kotia luonaan. Ensin päätimme hyväksyä ehdotuksen, mutta kun viimeinen iltamme koiran kanssa tuli, päätimme Eijan kanssa yksimielisesti pitää koiran.

Löysimme asunnon ihanan vanhan talon yläkerrasta. Onneksi talo oli huonokuntoinen, sillä pentu, jolle annettiin nimeksi Emma, oli villiluontoinen ja harrasti erilaisia tutkimus- ja purkutoimenpiteitä aina yksin jäädessään. Seuraavan vuoden aikana menetimme verhomme, sohvan, kokolattiamaton, lukemattomia kirjoja, pöydänjalat, kenkiä jne. mutta rakkautemme Emmaa kohtaan vain kasvoi. Se oli suloinen luonteeltaan ja erittäin älykäs. Se vieraili naapurustossa omin päin (karkumatkoilla) ja sai monia ystäviä. Se tiesi milloin naapurin vanha meksikolaismies söi kana enchiladoja ja kutsui itsensä aina noina päivinä kylään. Eräänä päivänä Emma lähti muutaman sadan metrin luo ystäväkoiransa Pikin luo. Emma avasi Pikin portin ja koirat lähtivät peräkanaa ylittämään katua. Piki pääsi kadun yli, mutta ohi ajanut auto osui Emmaa päähän. Emma sai aivotärähdyksen ja menetti oikeanpuoliset poskihampaansa – ja se oli viimeinen kerta kun Emma karkasi.

Olimme Eijan kanssa sitä mieltä, että mitä enemmän erilaisia vaikutteita koira saa, sitä viisaammaksi se tulee. Niinpä Emma seurasi meitä kaikkialle: Las Vegas, Reno, suola-aavikko, vuoret…

Vuodet kuluivat ja tilanteet muuttuivat. Meille tuli saksanseisoja Sami sekä lukuisia eläinlaitokselta pelastettuja kissoja. Eija meni naimisiin ja sai lapsia. Minä muutin takaisin Suomeen. Silloin vielä Suomessa tänne tulevien eläinten piti viettää 4 kuukautta karanteenissa, joten ajattelin, että parempi, että Emma jää Eijan luo Amerikkaan. Emma muuttikin Eijan kanssa New Jerseyn osavaltioon, jossa kävin sitä ikävissäni joka kesä katsomassa. Kerrankin, kun koko perhe oli minua kentällä vastassa, karkasi Emma Eijalta ja juoksi tullin läpi luokseni.. tullimiehet kannoillaan. Noina kesälomina se nukkui sängyssä tiukasti vieressäni. Olimme kumpikin läpimärkiä, sillä ilmankosteus itärannikolla on vieläkin suurempi kuin yleensä korkea kesälämpötila. Emma ei päästänyt minua silmistään.

Emma oli siitä erikoinen, että se ei ikinä oppinut olemaan yksin kotona. Eija joutui pitämään sitä kennelhäkissä aina kun perhe oli poissa, sillä muuten se hurjistui ja hajotti paikkoja. Emman hurjin saavutus oli, perheen kotiin tullessa, roikkua verissään eteisen ovilasiaukossa. Se oli vain päättänyt lähteä ulos.

Aikanaan karanteenimääräykset poistuivat ja keväällä 1995 sain soiton Eijalta. Hän sanoi, että Emma oli alkanut vanhenmiten murista lapsille (Emman puolustukseksi täytyy sanoa, että Eijan kolme pientä lasta eivät oikein kunnioittaneet koiran oikeutta olla rauhassa niin halutessaan) ja olisinko minä kiinnostunut ottamaan Emman luokseni? Hypin ja kiljuin riemusta. Olin ajatellut, ettei Eija ikinä suostuisi luopumaan Emmasta. Ja nyt Emma oli tulossa luokseni. Minua ei edes pelottanut Emman yksinolo-ongelmat. Ajattelin vain, että kaikki selviää.

Ja kaikki selvisi! Ensimmäisestä päivästä lähtien Emma oli kotona kuin unelma. Se ei haukkunut, se ei rikkonut paikkoja – ei mitään. Se oli ollut luonani pari viikkoa kun Eija lapsineen tuli lomalle Suomeen.  Ennen lähtöään he kävivät meillä kylässä. Emma istui sohvapöydän alla eikä suostunut tulemaan sieltä pois. Se näytti, että tänne minä kuulun ja tänne jään.

Emma ei olisi tarvinnut talutushihnaa, se käveli kuin ajatus vieressäni minne meninkin. Puistossa se oli poliisi ja ylimmäinen narttukoira, jota kaikki muut koirat tottelivat. Emma rakasti kesää ja uimista. Se oli taitava sukeltamaan kiviä järvenpohjasta. Emma rakasti myös talvea ja lunta. Sen paksun turkin takia sillä ei ollut ikinä kylmä.

En ikinä saanut kokonaan selville mitä rotuja Emmassa oli. Muuan pikkupoika ulkona esitteli äidilleen, että tuo koira on sitä kuuluisaa rullahäntärotua! Arveltiin, että Emma oli sekoitus Amerikan Staffonshireä (pää, väritys ja leveä rintakehä), saksanpaimenkoiraa (selkäraita), noutajaa (kiltteys, noutohalu, uiminen), mutta mistään ei voinut olla varma.. siksi päätin, että Emma olkoon oma ainutlaatuinen itsensä – New Yorkin noutaja.

Vietimme Emman kanssa vielä seitsemän ihanaa, onnellista vuotta yhdessä. Toki Emman käynti hidastui. Sen lonkat alkoivat vaivata ja kävely muuttui ontuvaksi. Pari viimeistä vuottaan Emma oli kuuro, mutta totteli käsimerkkejäni yhtä hyvin kuin kuulevat emäntänsä sanoja.

Emman poismenosta on jo vuosia, mutta yhä on vaikea löytää sanoja kuvaamaan, miten rakas Emma oli ja miten paljon siltä sain. Elän jälleennäkemisen toivossa.