Lithuanian Winner 2009 14.3.2009, Vilna, Liettua

Vilnius Cup 2009, 15.3.2009, Vilna, Liettua

 

Liettuan Voittaja 2009  13.3.-16.3.2009 - matkakertomus.

Kirjoittanut Kristiina Lehtinen bostonipoika Eetun sanelun mukaan. Lisää matkakertomuksia (joissa mm. tipsuni esiintyvät löytyy www.bostonboys.fi).

 

Lähtömme oli perjantaina kolmastoista päivä ja odotettavissa saattoi olla jotakin hankalaa. Saara oli yöpynyt meillä ja olimme kaikki hyvissä ajoin hereillä, joten mamma ihmetteli, mikä voisi mennä vikaan. Uuden navigaattorimme käytönkin mamma opetteli keskiviikkoaamulla: Laura lähti ratsastamaan ja mamma päätti, että ennen navigaattorin salojen selvittämistä mitään ei tapahdu. Odotimme Unon kanssa jalat ristissä melkein tunnin, kunnes mamma vihdoin sai syötettyä navigaattoriin kolmen tärkeän määränpään osoitteet: hotellin Vilnassa, Litexpo-näyttelypaikan ja hotellimme Riikassa.

 Aamukuudelta oli sovittu lähtö. Tiina, Anna sekä koirat tulivat jopa vähän etuajassa, koska auton lastaamiseen menee aina oma aikansa. Ei meitä lähtenyt montaakaan reissuun, mutta ihmiset (varsinkin Tiina) ajattelivat, että mahtuisivatko kaikki tavarat tilaihme Chrysleriimme. Tiinalla on jaloissa jotain ongelmaa ja muistimme siirtää meidän autoomme jopa Tiinan vaivalla hankkiman invakortin.

 Kaksi rehevää mammaa, neljä käppänää ja kaksi teiniä tarvikkeineen – auto tuli puoliksi täyteen. Täynnä oli lähinnä etupenkki: valojen kohdistuksesta saimme matkan kuluessa niin monta vinkkausta, että kuormamme oli selvästi etupainotteinen. Mamma kuskin penkillä ja Tiina vieressä, eiköhän se riitä syyksi. Keskiosassa matkasimme me koirat kopeissamme, peräpenkillä pikkuruiset Anna ja Saara. Rohkeasti Tiina jätti oman autonsa juuri ajokortin saaneelle lapsenvahti Sannalle.

 Minä olen Unoa parempi kirjoittamaan, joten sain taas niskoilleni kirjurin hommat. Kerrottakoon, että koirapoppoomme koostui pikkuveljestäni Unosta sekä tipsuista Lukas ja Lara. En ole vielä Liettuan valio, joten oli tässä reissussa omaakin intressiä, joskus olen ollut mukana pelkästään kirjallisissa tehtävissä. Ei ollut valio Unskikaan, Lukas haki paitsi valiotitteliä, myös Cacibia. Lara siirtyi junnuista nuoriin päivien välillä.

 Laivan checkingin jälkeen mamma kuskina päätti, että nyt otetaan invakortista kaikki irti. Mammalla on taipumus löytää parkkis ihan edestä, mutta ei kylläkään invapaikoilta - niin hävytön mamma ei tunnusta olevansa. Totta, yleensä mamma ajaa halutun paikan eteen ja parkkis löytyy.  Laivalle lähtiessä saimme ison vihreän invamonisteen laitettavaksi ikkunaan ja jouduimme rekkojen reitille odottamaan. Juuri, kun mammasta tuntui, että meidät unohdettiin, niin tuli käsky laivaan. Ihan hissin vierelle, hyvään paikkaan. Taas mamma saneli ohjaajille, että ei yksin minun, vaan toisenkin puolen vapaa kulku pitää varmistaa. Mamma selvästi nautti määräilystä ja tilaakin löytyi.

 Kuulin, että parkkeerasimme hyvään paikkaan: hissin lähelle, josta ihmiset nousivat melkein suoraan kahvilaan. Kun vielä oli löytynyt pöytä läheltä vessaa, Anna ja Saara alkoivat tehdä tuttavuutta keskenään ja luvan saatuaan lähtivät kiertelemään paattia. Aamiaisen jälkeen mammakin lähti katsomaan, mitä hajuvesirintamalta löytyy. Kaupasta mamma löysikin ihan kelvollisen tuoksun, se oli joku Diorin uutuus. Mamma ruiskaisi sitä ranteeseensa ajatellen, että jos vaikka paluumatkalla ostaisi.

 Tiina varasi pöytää. Mamma palasi innoissaan, että nyt löytyi ihana hajuvesi, haistahan! Paikanvalinnasta ja sattumasta johtuen juuri, kun Tiina haistoi, vessan ovi avattiin selkosen selälleen. Mamma ojentaa rannettaan intona uuteen tuoksuun ja Tiina haistaa paskalöyhyn veskistä sekoittuneena hajuveteen. Tästä syntyi mukana olleiden aikuisten legenda mamman hajuvedestä. Jatkossa kaikki pieruhajut – koirien, tietty - menivät mamman hajuvesivalinnan piikkiin.

 Poikkesimme Tallinnan Rimissä ostamassa evästä ja vettä. Mamman mukaan tarttui tölkki cannabista. Ihan totta, limuhyllyllä myytiin Cannabis-nimistä energiajuomaa, olipa päällisessä vielä hampun kuvakin. Pakkohan sellainen oli ostaa! Tytöille mamma jutteli, että maistakaa pois, katsotaan oletteko hömpsyissä loppupäivän. Eivät tytöt uskaltaneet ja kun Saara vielä kielsi mammaakin juomasta sitä, niin tölkki unohtui avaamatta ja lurvahti Suomeen asti.

 Unohdin esitellä navigaattorimme Leenan. Leena oli näkymätön side meidän ja määränpäämme välillä. Olimme lähes täysin Leenan käskyjen varassa, Tiinalla oli tiekartta tusinan osissa. Leena ohjasi hienosti meidät pois Virosta, mutta Latviassa se hiljeni. Skreenin mukaan taivaalla ei ollut  satelliitin satelliittia. Mamma tuumasi, että ei siinä maassa taida olla mitään vakoiltavaa.

 Tie oli ihan selkeän suora Riikaan asti, mutta sitten lähdimme seikkailemaan kaupungille. Tiina oli sitä mieltä, että pitäisi mennä Bauskan suuntaan, mutta kun hän ei ollut ihan varma, niin vikaan mentiin. Kiertelimme perjantairuuhkassa kaupunkia ristiin rastiin, mamma alkoi jo hikeentyä. Lopulta mamma lähti hotelli Reval Inn Riikasta kysymään, miten pääsemme hotelli Reval Inn Vilnaan. Respassa hetken ihmeteltiin, mutta lopulta löytyi hyvä reitti ja tietysti Bauska oli ensimmäinen etappi.

 Siinä ajellessa tuli puhe rahayksiköistä. Mamma kertoi tytöille, että Latvian rahayksikkö on lati ja Liettuan liti. Kysymykseen, mikä mahtaa olla Viron rahayksikkö, Saara päätteli taitavasti: ”vitu”. Siitäpä riemua riitti. Ihmiset muun muassa miettivät mitä Saaran äiti mahtaisi tuumata, jos he laittaisivat hänelle tekstiviestin ”Oli outo Viron reissu, kun kaikki vitut säästyivät”. Aiheesta kimposi monta muutakin naurunremakan säestämää oivallusta pitkin matkaa.

 Liettuan puolella pysähdyimme kahvilaan, jossa mamma oli käynyt ennenkin. Lähdimme jaloittelemaan rakennuksen taakse, mamma jutteli tytöille, että karhua tapaamaan. Tytöt ottivat sen huulenheittona, kunnes häkissä lojunut kivi nosti päänsä. Ihan oikea karhu huilaili muutaman metrin päässä! Lara osoitti karhukoiran taipumuksia ja haukkua räksytti oikein kunnolla. Me muut olimme hiljaa, itsesuojeluvaistomme kertoi sen olevan viisaampaa. Oli aitauksissa bambilapsikin ja pari poroa, mutta karhu teki suurimman vaikutuksen.

 Illansuussa saavuimme hotelliimme Vilnaan. Koiria kuljetettiin lähes jokaisen hotellivieraan toimesta: hotelli oli paitsi edullinen, myös lähes ainoa, joka ylipäätään suostui majoittamaan koiria. Edessä oli varsinkin Tiinalla ja Annalla varsinainen urakka, kun molemmat koirat piti pestä näyttelyä varten. En päässyt näkemään, miten Anna suoriutui kahden pitkäkarvan pesu-urakasta, kun suihku jökötti kiinteästi melkein kahden metrin korkeudessa. Lara on kuulemma kova pestessä pyristelemään vastaan ja sen takia Anna puki suihkuun suojaksi päälleen Tiinan yöpaidan. Pesujen jälkeen näytti kuulemma siltä, että Annalla olisi yllään vaaleansinipohjainen turkki.

 Saaran piti pestä vain meidän jalkamme ja vatsanaluset, mutta litimärkinä mekin suihkusta tulimme. Hinkkasimme itseämme kuivaksi mamman petivaatteisiin. Meissä ei ole kovin paljoa valmistelemista, joten mamma ehti jo vaihtaa yöpaitulin päälleen ennen kuin Tiina soitti. Heidän huoneestaan oli mennyt sähkö. Kun mamma hetken odottelun jälkeen – josko sähkö palautuisi - kävi heidän ovensa takana, niin siellä nökötti pimeässä kaksi yöpukuista ihmistä ja märkää koiraa. Mamma lähti lyhyehkössä paitulissa ja päällystakissa respaan selvittämään ongelman ratkaisuvaihtoehtoja. Paikalla olleen, runsaan porukan ilmeistä päätellen mamma näytti joltain hihhulilta.

 Respa tuumasi, että hän tietää ongelman ja sähköhuoltoon on jo soitettu. Mamma kuitenkin selvitti, että naapurihuoneesta puuttuu sähkö, ei meiltä. Se olikin uusi tieto – respa luuli koko kerroksen olevan pimeänä - ja pienen suostuttelun jälkeen respa löysi tyhjän huoneen samasta kerroksesta. Toiveikkaana he lähtivät katsomaan, toimisiko sähkö siellä. Kun kivassa kolmen hengen huoneessa valot syttyivät, mamma sai huoneeseen kaksi avainta. Respa lähti alas ja mamma meni kertomaan Tiinalle ja Annalle uutisia: he saisivat mennä nukkumaan toiseen huoneeseen. Tavaroita kuitenkaan ei tarvitsisi siirtää. Siinä tarinaa toimittaessaan mamma nojaili katkaisijoihin ja kuinka ollakaan: valot syttyivät. Lopulta Tiina ja Anna jäivät alkuperäiseen huoneeseensa. Aamulla respa kertoi, että lähes koko alue oli ollut ilman sähköä ja osalla kaupoista sähköovet olivat olleet koko yön auki.

 Aikataulusyistä emme olleet varanneet hotellilta aamiaista ja pääsimmekin matkaa mielestämme hyvissä ajoin. Karttaa ei ollut ja Leena pysyi mykkänä. Parikin tuttua ystävällistä ihmistä antoi hotellilla mammalle reittineuvoja, mutta taas oltiin hakoteillä. Mamma pysähtyi kännykkään puhuvan rouvan kohdalle ja kysyi lyhyesti ”Litexpo?” , kun selvisi, ettei rouva puhunut englantia. Rouva vastasi siihen viittoillen itseään ja meitä, mistä päättelimme, että hän on itsekin sinne menossa ja tahtoo kyytiin. OK ja jollain kumman konstilla rouva löysi autosta istumapaikan. Viittomalla kääntyiltiin sinne tänne, kunnes rouva näytti itseään ja maata. Ymmärsimme, että hän haluaa pois.

 Lähtiessään rouva viittoili eteenpäin. Mehän menimme ja jouduimme tiukkaan rakennetulle kerrostaloalueelle. Kiertelimme hetken yrittäen nähdä jotain messukeskuksen tapaista kunnes tajusimme, että täti oli vain tahtonut kyydin määränpäähänsä ja olimme vielä enemmän hukassa. Yhtäkkiä Leena heräsi ja sen ohjeilla löysimmekin Laisves-nimisen, etsimämme tien helposti. Messukeskus sijaitsi osoitteessa Laisves 5, meidän puolellamme oli parillisia numeroita. Ajoimme vähän matkaa kolmikaistaista tietä ja Leena ehti jo hikeentyä, kun emme heti totelleet u-käännös –käskyä.

 Uukkarin tehtyämme tiirailimme kadunvartta, mutta ei näkynyt messualuetta. Kävimme kääntymässä ja ajoimme kierroksen uukkareineen uudestaan. Vasta sitten huomasimme, että talojen numerot olivat tosi isoja, ei niiden välissä mitenkään voinut vitosta olla. Voisiko Leena olla väärässä? Kyllä, päättelivät ihmiset ja lähtivät ajamaan Laisvesiä vielä kerran. Matkalla tuli uskon puute, joten mamma poikkesi kysymään neuvoa huoltoasemalta. Pihassa oli poliisiauto, sisällä kolme poliisia. Onkohan niin, että Liettuassa poliisia pelätään, kun poliisien ilmeet olivat hämmästyneitä, kun me lähestyimme? Mamma kysyi englanniksi Litexpoa, poliisit löivät viisaat päänsä yhteen ja hetken neuvottelun jälkeen kuski viittasi kädellään tietä eteenpäin.

 Messualueelle oli matkaa yhdeksän kilometriä, Laisves oli todella pitkä tie. Invakorttia piti taas kokeilla ja niin vain portti aukeni lähiparkkiin. Kolme messuhallia oli käytössä ja tipsujen kehä oli portilta katsoen ensimmäisessä. Päätimme pystyttää leirimme sen kehän laidalle. Aikataulu oli juuri ja juuri sellainen, ettemme olleet samaan aikaan kehässä. Bostonikehä oli lähes messualueen toisessa laidassa ja mietimme, että menemme sinne piipahtamaan kävellen, mikäli tipsukehä venyy pitkäksi.

 Tipsuja oli aikamoinen määrä verrattuna aiempiin vuosiin. Lukasilla oli vastassaan yksi suomalainen, yksi norjalainen ja yksi virolainen valioluokan komistus. Tiina pysyi paikoillaan kehän laidalla ja Anna esitti Lukasin todella hienosti. Valioluokan kisa oli Lukasin ja norjalaisen välinen mittelö, jossa Norja hiuksenhienosti voitti tällä kertaa. Lara jäi niin ikään luokassaan kakkoseksi. Tiinaa harmitti, kun se oli Laran viimeinen junnupäivä ja junnuvoitto meni niin läheltä. Kakkosen paikka koiranäyttelyissä on useimmiten se suurin häviäjän paikka, ei varaserteillä eikä useimmiten varacacibeillakaan mitään saa, ehkä vähän mainetta ja kunniaa, muttei mitään konkreettista.

 Niinhän siinä kävi, että meidän kehäaikamme lähestyi liiankin nopeasti. Lähdimme melkoisella vauhdilla harppomaan alueen toista päätä kohti vain todetaksemme, että kehässä pyörii vasta junnuikäisiä tyttömopseja. Tuomari oli topakan näköinen puolalaisrouva, häntä ei ulkonäön perusteella olisi uskonut pikkukoirien tuomariksi, enemmän tyyli viittasi metsästyskoiriin. Odotellessamme mamma alkoi jutella niitä näitä jonkun rouvan kanssa, jonka seuralaisella oli mukanaan tyttöbostoni.

 Uno kisasi avoimessa luokassa ja sai aloittaa bostonit Saaran esittämänä. Hienosti Uno esiintyi ja tuomari vinkkasi koirakon odottamaan kehän laidalle. Sisäpuolelle, se on aina hyvä merkki, kun nauhoja tai muita arvostelutunnisteita ei jaeta. Minä esiinnyin niin ikään hienosti, joten pääsimme kiertämään Unskin kanssa kehän vielä yhdessä. Sitten tuomari tassuttelikin jo Saaraa voiton merkiksi. Uroskisan jälkeen katsojarouva totesi, että hänellä ei ole bostoneita, hän on vaan katsomassa. Hän kertoi olevansa ysiryhmän tuomari ja olisi laittanut minut voittamaan, minulla on hänen mielestään Unskia parempi ilme. Harmi, etteivät rouva ja mamma esittäytyneet eli katsojatuomarin nimeä emme kuulleet.

 Tyttöbostoni toimitti kehässä omat kuvionsa, minkä jälkeen Unosta tuli ROP. Sen mukana tuli Liettuan Voittaja 2009 -titteli, iso sertti ja tarpeeton, mutta toki makoisa cacib. Voitolla Unskista tuli myös Liettuan valio. Minä sain luokkavoittajana pikkusertin ja varacacibin.

 Kun mamma halasi Saaraa, niin tuomari ymmärsi, että on kyseessä saman perheen koirat. Kysyi vain, että oletteko äiti ja tytär. Mamma sanoi jees, se oli yksinkertaisinta. Tuomari alkoi englanniksi kertoa, että tämä toinen (eli minä) on exellent ja toinen on super. Huokaillen tuomari vielä siveli Unon päätä kehuen sitä fantastiseksi ja peffamuskeleita – ihan tosi – sanalla unforgettable, mikä on Unskin virallinen nimi. Mamman odotellessa papereiden valmistumista tuomari vielä hetken aikaa loi Unoon lammasmaisia katseita, kunnes poistui tupakka-aski kädessään tauolle.

 Kävi ilmi, että sertti ja cacib-lipukkeista puuttui allekirjoituksia, joten jäimme kehään odottelemaan tuomarin paluuta. Vartin jälkeen hän palasi kysyvän näköisenä ja mamma selvittämään, että allekirjoituksia tarvittiin. Tuomari alkoi vetää urakalla nimmariaan blanketteihin, kehätoimitsija siirsi päällimmäistä sen verran sivuun, että nimmaririvi tuli näkyviin. Siinä vieressä mamma sanoi ”one million euros” pari kertaa ja tuomaria alkoi naurattaa – mistä sen tiesi, mihin blancoon paperiin hän siinä nimensä kirjoitti.

 Palasimme leiripaikallemme. Pari tuntia ja alkaisivat ison kehän tapahtumat. Vastapäisellä seinustalla oli valtava määrä pokaaleita, olimme aitiopaikalla ison kehän tapahtumia silmällä pitäen. Tiina oli ilmoittanut Lukasin ja Laran parikilpailuun, joten alkoi ankara harjoittelu. Totesimme, että kumpi tahansa tytöistä parin esittääkin, niin ongelmana on Laran ja Lukasin eritahtinen vauhti. Lara tikkaa tuhatta ja sataa, Lukas etenee viileän rauhallista ravia. Laran tahtoessa Lukasiin vauhtia, se puree Lukasia korvasta. Toisaalta Lara tahtoo olla turvassa Lukasin ja esittäjän välissä, mistä Laraa ei näy tuomarin suuntaan lainkaan. Anna lähti kehään suorittamaan , vaikka tiedossa oli ”mission impossible”.

 Viereemme oli leiriytynyt suomalainen coton de tulear –kasvattaja. Hän tarvitsi koirilleen kaksi esittäjää kasvattajakehään. Anna hyppi parikilpailun jälkeen meidän luoksemme kehänauhojen ylitse ja saman tien tytöt lähtivät cottonit kainalossa ison kehän sisääntuloa kohti. Aikataulu oli liian tiukka eivätkä cottonit ehtineet tyylillä kehään, vaan kiersivät aikuishandlerin perässä paikoilleen muiden koirien takaa. Loppuesiintyminen meni todella hienosti, mutta porukka ei sijoittunut. Kasvattaja kehui tyttöjä kovasti ”he ovat ihan pro” ja varasi heidät esittämään koiransa seuraavankin päivän kasvattajaluokassa.

 Kun kaikki muut luokat oli esitetty, alkoivat ryhmäkilpailut. Otimme Unon häkistä verryttelemään. Isossa kehässä istuivat kaikki päivän tuomarit rivissä. Meidän ihana tuomarimme istui meistä kymmenen metrin päässä tuomariystävänsä kanssa. Kun Uno ilmaantui näkösälle, hän alkoi kuiskia ystävälleen, että katsohan tuota. Niin mamma päätteli, koska supinan jälkeen tuomari osoitti Unoa sormella ja ilmahiveli Unon päätä sekä pakaroita. Saara käänteli Unoa vielä paremmin nähtäville kun huomasi, että toinenkin tuomari näytti ihastuneen kiinnostuneelta.

 Ryhmäkehässä Uno esiintyi hienosti, mutta tuomari raakkasi sen heti pois. Koko porukasta jäi kehään vain kuusi koiraa, muut karsittiin kerralla. Saara kertoi, että tuomari oli esiarvostelukehässä ottanut vain ne kuusi jäljelle jäänyttä koiraa pöydälle, muita ei edes vilkaistu. Ilmiselvästi tuomari oli jo kotona päättänyt, mitkä rodut ovat kuuden parhaan joukossa ja toimi sen mukaan. Inhottavaa, sen kun olisi tiennyt, niin olisimme lähteneet kotiin heti cottonien esittämisen jälkeen. Meistä tuntui, että meitä oli huijattu ja aikaamme tuhlattu.

 Hotellia vastapäätä oli ostoskeskus, minne tytöt tietysti halusivat, kun eivät olleet Tallinnassa vituja päässeet käyttämään. Pikaiset pisut, tavarat huoneisiin ja shoppailemaan. Tosin oli sovittu, että enimmät ostokset tehdään vasta Tallinnassa, ettei tarvitse joka käänteessä olla siirtelemässä ostoksia näyttelytavaroiden päältä. Mamma ihmetteli ruokakaupan kalatiskiä, siellä ui jopa sampia! Tytöt kävivät kiertämässä ostaria muualta ja ihme tapahtui: he eivät löytäneet mitään ostettavaa. Vaatteet olivat kuulemma vielä rumempia kuin Suomessa.

 Ostimme hotelliin pikku purtavaa ja tytöt keksivät kysyä, oliko meillä vielä sen kolmannen huoneen avaimet. Olihan meillä. He halusivat mennä sinne viettämään iltaa kahden kesken. Mamma oli alhaalla juuri respalle kertonut, että loppu viimeksi huonetta ei tarvittukaan, joten mamma vannotti tyttöjä, että visiitistä ei saa jäädä jälkiä. Suklaata ja sipsejä kainalossa tytöt siirtyivät käytävän toiselle puolelle. Johonkin aikaan yöstä mamma havahtui unesta ja pelästyi: Saaraa ei ollut kuulunut takaisin! Onneksi kylkeä kääntämällä mamma pystyi toteamaan, että viereisen sängyn tyynyllä oli iso hiuspehko levällään. Tiina oli herännyt yöllä samoin ajatuksin, mutta lyhythiuksinen ja hoikka Anna oli niin sulautunut sänkyyn, että Tiina hetken uskoi, ettei sängyssä ole ketään.

 Sunnuntaina lähdimme taas hyvissä ajoin matkaan. Mukaan lukien navigaattori-Leena olimme kaikki pirteitä. Tällä kertaa huomasimme Litexpon viitat pian hotellilta lähdettyämme ja muutaman tiukan käännöksen jälkeen olimme oikealla tiellä. Laisvesillä Leena marmatti, että tehkää uukkari, mutta me vaiensimme sen.

 Mamma osasi jo suunnata VIP-parkkikselle. Ensimmäisellä esteellä invakortti toimi, mutta toisella puomi ei avautunutkaan. Vartiokopin Kerberokseen invakortti ei tehnyt mitään vaikutusta: menette joko tuohon tai tuonne sivulle. Nyt oli tipsukehä aivan alueen äärilaidassa, sinne ei todellakaan haluttu kävellä, kyllä ihmekortilla piti päästä lähemmäs päämäärää. Mamma ajoi sivuparkkikselle aikeenaan kurvata sitä kautta oikealle hallille, mutta joka puolella oli portaat. Sieltä ei ajamalla päässyt. Mamma palasi takaisin ensimmäiselle esteelle kielimään pomon oloiselle miehelle, että ”tuo ei päästä meitä sisään”. Kerberos joutui nöyrtymään käytyään ensin saarnaamassa meille, että teidän on heti tuotava auto takaisin, kun olette purkaneet lastin. Se oli suunnitelmakin, joten mamma totesi, että OK.

 Hallien sisäänkäynti oli eräänlaisessa atriumissa: hallit oli sijoiteltu niin, että vain yhdestä kulmasta pääsi kulkemaan. Mammalle tuli piru mieleen ja hän päätti kostaa Kerberoksen käytöksen kurvaamalla atriumiin aivan oven eteen. Sisältä juoksivat kaikki ovimiehet selittämään, ettei tänne saa edes ajaa saatikka parkkeerata. Mamma vilautti korttia ja ilmoitti, että puramme lastin tässä ja auto lähtee sen jälkeen pois. Koska olimme aikaisin liikkeellä eikä muita kulkijoita juuri ollut, mamma sai rauhassa kasata tornin ja muut tavarat rullakkoon, käydä hakemassa käteensä sisäänpääsyyn oikeuttavat leimat ja vasta sitten kaasutella parkkikselle. Muut lähtivät tipsukehää kohti.

 Niin aikaisin aamulla saimme valita, mihin kohtaan kehän laitaa haluamme. Suhteellisen ison siivun kehän keskiväliltä leirimme sitten veikin, kun asetimme tuolit katsomoksi. Suomeen olimme saaneet vain kirjevahvistukset kummallekin päivälle, mamma haki numerolaput ensin tipsukehästä ja lähti sitten alueen toiseen päähän hakemaan meidän numeromme. Anna tuli hallissa mammaa vastaan kasa ruskeanläikikkäitä kosteuspyyhkeitä käsissään: Lukasin peffakarvoista oli löytynyt reippaan kokoinen kakkakikkare. Sitä ei kuulemma aiemmin huomattu, koska ihmiset luulivat tuoksua mamman hajuvedeksi.

 Tipsujen tuomari, belgialaisrouva Lilian, oli kehän laidalla pyörivien huhujen mukaan ankara, hänellä ei ole tapana exellentejä juurikaan jaella. Tiina psyykkasi itseään, että tältä tuomarilta jo eri olisi siis loistava saavutus. Tytöt jakoivat esittämisvuoroja keskenään tyyliin, että ”eilen minä Lukasin kanssa ja nyt tahdon Laran”. Ja toisinpäin, miten vaan. Mamma piti tytöille ankaran puhuttelun, että kemia toimii parhaiten pareilla Anna-Lukas ja Saara-Lara, sitä ei vaihdeta. Olimmehan kuitenkin hakemassa meille koirille parasta sijoitusta, ei esittäjille. Tytöt sanoivat OK, Tiinan mielestä mamma oli liian suora ja ankara puheessaan.

 Mamma otti kutimen esille ja aloitti sukanvarren juuri, kun tipsukehä alkoi. Ensin esiintyi yksi avouros, sitten tulikin jo valioluokka. Tiina siirtyi sivummalle, ettei häiritsisi läsnäolollaan Lukasin menoa. Anna ja Lukas menivät kehään, Lukas oli viimeisenä aakkosissa, kun kolme valiota oli kehässä. Lukas seisoi komeasti, mutta kävellessä se etsi Tiinaa koko ajan. Liikkumisesta ei tahtonut tulla oikein mitään ja lopulta Lukasin hihna lipesi Annalta.

 Lukas juoksi oitis kehästä ulos – käyttäen virallista reittiä – meidän leiriämme kohti. Onneksi matkaa oli niin paljon, että tuomari ehti kehän laidalle. Saara otti Lukasin kiinni ja tuomari naureskellen totesi, että ”kun se ei kävellyt kehässä, niin tulin katsomaan, miltä liikkeet näyttävät kehän ulkopuolella”. Vähän nolona tuomarin kehotuksesta Anna palasi Lukasin kanssa kehään. Anna oli menossa aakkospaikalleen joukon viimeiseksi, mutta hymyillen - jos ei jopa nauraen – tuomari osoitti paikkaa jonon ensimmäisenä. Annalta meni hetki ymmärtää, että Lukas sijoitettiin valioluokan ykköseksi ja kun muissa luokissa ei erinomaisia ollut sadellut, myös Parhaaksi Urokseksi. Olimme kehän laidalla onnellisia tuomarin huumorintajusta!

 Siinä tohinassa mamman sukanvarsi oli jo saanut aika lailla mittaa. Kesken tyttötipsujen arvostelun tuomari palasi meidän luoksemme kysymään mammalta, että ”Miten voit seurata keskittyneesti kehää ja samalla kutoa? Kuinka monta puikkoa siinä on?” Tiina kommentoi parikymmensenttiseksi kasvaneesta varresta, että se oli puoli tuntia sitten nolla senttiä. Tuomari tuumasi, ettei heillä Belgiassa ole noin lyhyitä puikkoja. Sitten tipsutyttöjen tuomarointi jatkui, kunnes Lukas lähti kehään tyttövoittajaa vastaan. Olimme lopputulokseen sataprosenttisen tyytyväisiä: Lukas sai ison Winner-sertin ja Cacibin. Meitä hiveli erityisesti sekin, että ennalta kovasti kehuttu Norjan uros jäi kakkoseksi.

 Bostonikehään lähdimme taas kävellen, Tiina ja Anna jäivät pitämään leiriä. Tuomari oli ukrainalainen ranskanbulldogikasvattaja ja tarkasteli kehässä junioriluokan ranskisnarttuja. Kaikki menivät ensin normaalit yksilökuviot, sen jälkeen tuomari pyysi jokaista vielä tekemään oman kierroksen, tarkastelipa vielä hampaat ja rakenteenkin toistamiseen maasta käsin. Ilmankos meidän alkamisaikanamme oli ranskiksia tuomaroimatta reilut kymmenen koiraa. Minä sain siinä odotellessa paljon kavereita: aina, kun mamman silmä vältti, flirttasin ihmisten kanssa. Siitä mamma ei tykännyt, että heittäydyin selälleni maahan ketarat levälleen rapsuteltavaksi.

 Ranskiskehän jälkeen tuomarirouva lähti ensin ulko-oven suuntaan ja palasi kohta kehän kautta vaan lähteäkseen veskien suuntaan. Ilme oli velmun anteeksipyytävä, kun hän hiippaili pois. Mamma oli ennalta katalogista katsonut, että kisassa on mukana se venäläinen rouva, joka Tartton näyttelyissä tuntui junailevan tulokset tuomarin puolesta. Mamma oli törmännyt rouvaan veskissä, joten odotimme jännityksellä, josko taas voittaja oli valittu ennen kehää. Siksi mamma laittoi meidät molemmat kehäänkin, antaakseen edes kunnon vastuksen.

 Ensin menivät Saara ja Uno, sitten mamma ja minä. Mamma oli jutellut jollekin, että pitäisikö jättää Uno pois niin Eetullakin olisi parempi mahdollisuus voittoon. Minua se loukkasi siinä määrin, että näytin mammalle henkistä keskisormea koko kehäkeikkani ajan. Silti tuomari mietti minun ja Unon välistä sijoittelua, mutta lopuksi valitsi Unon voittamaan. Tuomari selitti, että olin ollut niin haluttoman oloinen kehässä. Kun taas selvisi, että olemme samaa porukkaa, tuomari kysyi mammalta, oliko hän tehnyt mamman mielestä oikean päätöksen. Mitä muuta mamman auttoi kuin myöntää, olin ollut niin kelju. Alkoi jo vähän hävettää tuittuiluni.

 Sitä rouvan koiraa ei sitten kehään edes tuotu. Tuomarilla jäi hetki aikaa rupatella mamman kanssa, häntä kiinnosti meidän luonteemme. Mamma kehui minua todelliseksi ihmisten ystäväksi ja päädyinkin tuomarin halittavaksi. Uno on ihmisille ystävällinen tavan vuoksi, minä oikeasti rakastan lähes jokaista vastaantulijaa. Ranskanpullilla luonne on kuulemma ongelma. Mamma kysyi vielä tuomarin mielipidettä, että onko Uno liian laiha. Yllättäen tuomari totesi, että Uno on hänen mielestään juuri sopiva! Mammalla on ollut työ ja tuska saada Unskille  massaa, paino on noussut maksimissaan 8,5 kiloon. Rokotuksia haettaessa vaaka näytti 8,4 kiloa. Mamma sai aimo annoksen mielenrauhaa tuomarin mielipiteestä.

 Näyttelypaikalla ROPeilla oli mahdollisuus saada valionarvodiplomi heti mukaan, piti vaan esittää rekisteritodistus, Suomen muotovaliotodistus ja näistä näyttelyistä saatu diplomi. Tiina hoiti Lukasin valiohomman heti lauantaina ja niin aikoi mammakin tehdä Unon puolesta. Kuinka ollakaan, blondi mammani oli ottanut mukaan Unon Norjan valiotodistuksen, ei Suomen. Koirien kuvia on kummassakin. Lauantaina virkailija sanoi, ettei voi ottaa hakemusta vastaan ilman Suomen dippiä. Mamma soitti töihin, että faksaisitteko diplomin hotelliin. Paperi löytyi ja netistä piti katsoa faksinumero. Illalla, kun mamma kysyi faksia respasta, siellä virkailija totesi, että eihän netissä oikeita numeroita ole, käyttäkää tätä. Diplomi jäi saamatta, kuka iltayhdeksältä enää töissä olisi?  

 Sunnuntaina mamma yritti uudelleen, josko kumminkin onnistuisi. Ystävällinen virkailija otti hakemuksen vastaan ja mamma lupasi mailitse laittaa puuttuvan blanketin. Minulla on nyt kaksi luokkaserttiä, niitä tarvitaan kolme valioitumiseen. Välillä pitää vielä olla yksi vuosi ja yksi päivä, virkailija selitti. Mamma totesi siihen, että ette sitten tahdo meitä vuoteen tänne. Virkailija ei heti huomannut mamman virnistystä ja alkoi jo todistella, ettei nyt ihan niinkään. Mamma kiitti virkailijaa, kehui näyttelyjärjestelyt ja lupasi palata ensi vuonna.

 Tiina oli ilmoittanut Laran ja Lukasin parikilpailuun, mutta päätimme lähteä ajelemaan seuraavaa yöpaikkaamme Riikaa kohti kohta kehien jälkeen. Nyt tie alkoi olla tuttu ja navigaattori-Leenan kiukuttelu ei haitannut. Tie leveni kaupungin laidalla ja mamma alkoi lisätä vauhtia kuudestakympistä, kun risteyksessä huitoi poliisi. Mamma ajatteli, että tästä alkoi moottoritie eikä hän ehtinyt vielä edes kiihdyttää kuin reiluun kahdeksaankymmeneen, ei poliisi meille voinut huitoa. Ajoimme eteenpäin, mamma kiihdytti ja asetti kruiserin sataviiteen. Tiina tuumasi, että moottoritien merkit olivat vasta sadan metrin päässä risteyksestä ja risteyksen kohdalla oli vielä seitsemänkympin rajoitus.

 Takaa lähestyi kovaa vauhtia valkovihreä auto keltaiset valot vilkkuen. Poliisiautot Liettuassa olivat sen värisiä, mutta valot viittasivat tietyöhön tai vastaavaan. Poliisiauto se oli, ajoi rinnalle ja käski pysähtyä. Mursun näköinen tiukka mies viittasi mammaa lähtemään poliisiautolle. Mamma otti auton paperit sekä lompakon mukaansa ja lähti jännittyneenä poliisiautolle. Nuori kuski poliisimies näytti tutkaa, niiden numeroiden mukaan meillä oli ollut vauhtia 128 kilsaa tunnissa! Mamman rääkäisy, ettei se ole totta, kuului meille asti. Mamma yritti englanniksi selittää, että maksimissaan nopeus oli yhdeksänkymmentä, mutta poliisi vaan heilutteli tutkaa vähän lähempänä mamman naamaa.

 ”Russkia” vaati poliisi puhumaan, mutta sitähän ei mamma osaa. Mursu kaivoi jostain ohjekirjan, jonka taulukosta näytti, että niin suuri ylinopeus tarkoittaa, että kortti pois. Mamma ymmärsi jotain poliisiasemasta ja sanoi, että lähdetään sitten kamarille, ajammeko me perässä? Poliisit miettivät, että mitähän mamma höpötti ja sanoivat sitten ”ei,ei”. Minimum, sanoi mursu, ja osoitti taulukosta 200. Mamma alkoi helpottua, rahalla siitä taitaa selvitä. Mamma kävi autolla hakemassa litilompakon ja kertoi meille, että olimme muka ajaneet melkein sataa kolmeakymppiä. Poliisiautolla mursu sanoi, ”No protokoll” ja kirjoitti 150 jonkun lappusen reunaan. Mamma toisti, ”no protokoll” ja oli ojentamassa poliisille rahoja käteen. Ei kelvannut, vaan poliisi nosti vihkosensa kirjoitusalustalta, rahat piti laittaa siihen. Sitten mursu laittoi vihkon rahojen päälle - ei hän ollut ottanut vastaan lahjusta. Mamma sai paperit ja ajokortin takaisin.  

Hetken mamma hengähti ennen matkan jatkamista. Vaikka EUssa oltiinkin, poliiseilla oli vanha ryssämeininki. Hölmöjä turisteja olivat putsaamassa, mutta mitä siinä voi tehdä, kun tutka näyttää päättömiä? Poliisiasemalla voisi tulla vastaan vaan suurempi lauma vastaavia roistoja. Ja niiden keltaisten vilkkuvalojen takia vilahti jo mielessä, että olivatko oikeita poliiseja ollenkaan. Euroissa summa oli noin kolmekymppiä, ei sen menetys ihan mahdottomasti harmittanut, kun sillä pääsi tilanteesta. Joku Suomessa tarinan kuullut totesi, että meillä tapahtumaa kutsuttaisiin maantieryöstöksi.

 Mamma asetti kruiserin nopeusrajoituksen kohdalle ja matka sujui mukavasti. Poikkesimme huoltoasemalla, episodi poliisien kanssa tuntui vauhdittaneen mamman ruuansulatusta. Tytöt lähtivät ostamaan nameja. Huoltsikalla suomalaisrouva kysyi tytöiltä, onko teidän äitinne jossain lähistöllä. Tytöt osoittivat vessan suuntaan - mamman lapsiluku kasvaa. Rouva oli ajanut bensamittarin suojakaiteeseen ja auton ovissa oli ilkeän syvä, pitkä naarmu. Apukuskin ovi oli kiinni kaiteessa. Rouva pyysi apua miettimään, miten auton saisi irti ilman lisävaurioita. Mamma ja Saara kertasivat fysiikan lakeja hetken ennen kuin ehdottivat, että samaa tietä takaisin ja vähän jyrkemmin kääntäen. Auto irtosi ja ihmettelimme, miksi suojakaide oli yhtä harmaa kuin ympäristö. Rouva oli nähnyt mamman poliisien kanssa ja kauhisteli hänkin tapausta ennen kuin jatkoimme kukin matkojamme. Pääsimme Latvian puolelle ilman uusia sattumuksia, enää ei kyllä olisi ollutkaan varaa maksaa ryöstösaaliita liteissä.

 Vähän ennen Riikaan saapumista aloimme herätellä Leenaa ja iloksemme se alkoikin osoittaa elon merkkejä. Tiinalle Riika on tuttu kaupunki, hän on ollut siellä lomalla, joten arvoimme hetken, uskoako Tiinaa vai Leenaa. Tuloksena oli, että Leenan ohjeiden mukaan päädyimme ajamaan pääkadun suuntaista mukulakivitietä, siinä vispattiin meitä oikein kunnolla. Vähän aristellen, kun Leena ei kaikkia pikkuteitä näyttänyt, etenimme Leenan ohjeilla hotellille. Siellä mamma juoksi ensimmäisenä vessaan, sitten vasta alkoivat auton tyhjennystouhut.

 Arkkitehtisuunnittelun kukkasia näkyy silloin tällöin ja taas tuli yksi vastaan: hotellilla oli invaparkkiksia ja hieno loiva ramppi, mutta ne sijaitsivat aivan toisessa päässä aluetta. Rappuset lähtivätkin sitten invapaikalta, mutta askelmat olivat korkeat eikä kaiteita ollut. Sisään pääsimme ja hetken kovistelun jälkeen saimme huoneetkin läheltä hissejä. Olivat ensin laittamassa meitä valtavan kolossin äärinurkkaan.

 Siinä kymmenvuotiaita muksuja parveili aulassa pilvin pimein. Anna ja Saara saivat ihailijoita: hissiin mentyämme mukaan ryntäsi lauma reilu kymmenvuotiaita koltiaisia. Sitten pari ronskimpaa poikaa heitteli heiveröiset hissistä ulos ja pääsivät matkaan kahdestaan tyttöjen kanssa - mitä nyt me ja mamma olimme mukana. Pojat katselivat päät alaspäin koko matkan, siinä loppui rohkeus. Näiden lapsosten juoksentelu hotellin käytävässä kieltämättä häiritsi, sitä jatkui yllättävän pitkälle yöhön.

 Lähdimme iltakävelylle. Mamma ei halunnut päästää tyttöjä kaksin meidän kanssamme ja lähdimme porukalla. Mamma oli tullessa nähnyt ruokakaupan melko lähellä ja suunnistimme sinne, koska hotellin ravintolaan ryntäsi meidän lähtiessämme varmaan sata keskenkasvuista eikä kaupungille lähtö isommin kiinnostanut ketään. Ruokakaupan ovella mamma vannotti tyttöjä pysymään siinä valoisassa, jos jotain sattuisi, heidän pitäisi tulla koirien kanssa sisälle.

 Mamman etsiessä laatikkokaupasta jotain illalliseksi kelpaavaa Lara alkoi haukkua tosi äänekkäästi. Mamma kävi ovella vilkaisemassa, oliko ongelmia, mutta palasi sitten ostoksille. Takaisin kävellessämme Saara selitti tohkeissaan mammalle: ”Joku mies keskikokoisen koiran kanssa käveli meitä kohti. Vaikka me huudettiin monta kertaa sille englanniksi, Go Away, se vain tuli koiransa kanssa lähemmäs ja höpötti meille jotain latinaa”. Niinpä, kun maassa rahayksikkö on lati, niin kieli on sitten latina. Mamma hirnui loppumatkan hotellille.

 Syötiin vähän ja tytöt lähtivät hotellin internethuoneeseen. Vartti oli ilmaista tietsikka-aikaa, sitten hinta oli latin tunnilta. Ovela mamma antoi tytöille mukaan latin kummallekin, niin he tulisivat reilun tunnin päästä takaisin. Mamma poikkesi tietsikkahuoneessa tupakalla käydessään. Ircissä  kävi kova selostus, että ollaan täällä Latinassa tai missä-se-nyt-oli. Tytöillä oli hauskaa.

 Aamulla lähdettiin hyvissä ajoin Viroa ja Tallinnaa kohti. Ihan vähän ennen rajaa pysähdyttiin ostamaan tuliaiseksi pyydettyä latvialaista vodkaa. Mamma kaupassa päätteli, että tuo merkki hienoine etiketteineen on varmaankin parasta, kun sitä on jäljellä vain yksi pullo. Kirjaimet etiketissä olivat venäläiset, hyllyn päässä etiketissä luki ”Arsenikki”. Mammalla olikin joskus ollut erimielisyyttä tuliaisen saajan kanssa.

 Tallinnan ostospaikat oli ennalta suunniteltu, autossa naureskeltiin, että nyt ei vituja säästeltäisi. Ensimmäiseksi pysähdyttiin vanhan kaupungin laidalle ostamaan leikkokukkia. Aiemmasta reissusta viisastuneena Tiina ja mamma jäivät autoon, tytöt lähtivät ostamaan kukkia. Kukaan ei yrittänytkään viedä autoa sillä aikaa, kun tytöt valitsivat pyydetyt kolme yllätyskimppua. Yllätys siinä mielessä, että ne oli pakattu niin paksuun paperiin, ettei läpi nähnyt, eivätkä tytöt osanneet kertoa muuta kuin että niissä oli vaaleanpunaisia kukkia. 

Merekeskuksesta haimme tytöille farkkuja, Tiina etsi aurinkolaseja ja laukkua. Mamma unohti, että pöytäliinat olivat ostoslistalla. Tiina löysi laukun, mutta muuten kierrellessämme totesimme, että ei valikoima ollut viime käynnistämme juurikaan muuttunut. Sadamarketin yläkerran farkkukaupasta tytöt eivät löytäneet mitään mieluista, mamma epäili jo, että he olivat sairastuneet vakavasti. Mamma sen sijaan bongasi upeita aurinkolaseja, joista hän valitsi kolmet, joista arveli Tiinan pitävän. Hiukan aikaa meni mammaltakin, että sai venäläisrouvalta luvan lähteä maksamatta niiden kanssa autolle Tiinan luokse. Tiina valitsi tilanteelle naureskellen juuri ne, joista mammakin eniten tykkäsi.

 Sadamarketin alakerrassa oli toinen hyväksi havaittu farkkuputiikki. Mamma ehti vastapäisessä liinavaatekaupassa juuri ja juuri kartoittaa valikoimaa, kun molemmat tytöt tulivat keikistelemään hyvännäköiset farkut jalassa. Mamma osti pöytäliinat ja lähti maksamaan farkut mielissään siitä, että ne löytyivät. Saaran käsilaukkua lukuun ottamatta Sadamarketin ostokset jäivät siihen. Yhtä maukkaaksi havaittua savulihaa mamma olisi ostanut, mutta kun maistiaispalat olivat kuivuneet pahviasteelle ja myyjä suostutteli toisessa päässä vastahankaisia asiakkaita, tuote jäi tiskiin.

 Rimin ruokakauppaan jäi reilu tunti aikaa. Mamma lähti yksinään kärryineen tupakka- ja alkoholipuolelle, ne on hyvä lastata alimmaisiksi, eivät mene loppuostokset ryttyyn. Siellä sitten kierreltiin lähinnä suunniteltujen ostosten perässä, mutta matkaväsymyksestäkö johtuen muun muassa Cannabista mamma ei sitten ostanutkaan. Tarkoitus kyllä oli.

 Laivalla invakortti vedettiin hihasta eikä jokeri taaskaan pettänyt. Pubissa istuen ihmiset katselivat kaihoisasti avointa merta, joka Suomea lähestyessä muuttui jäälauttojen altaaksi. Shoppailut  rajoittuivat karkkiin, mammalta jäi se Diorin hajuvesikin ostamatta – hyvästä syystä.